2004 Katsotaanpa vaihteeksi pitsejä
Vieläkö jaksat vai joko tulee pitsiä ulos korvistakin, kysäisi minulta joku viehättävistä pitsinnyplääjistä odotellessamme illallisen alkamista Berghotel Steigerin aulassa. Vain muutamaa tuntia aikaisemmin olimme saapuneet Saksaan, Erzgebirge-vuoriston luoteisreunalla sijaitsevaan pieneen Schneebergin kaupunkiin.
Miksipä en olisi jaksanut. Pitsit eivät kyllästyttäneet vähimmässäkään määrin. Enemmänkin minua haittasivat pysyvästi otsalla helmeilevät hikikarpalot. Poikkeuksen kova helleaalto oli jo usean päivän ajan koetellut Keski-Euroopan sydänalueita, kun neljäs retkipäiväni 41-henkisen pitsinnyplääjien ryhmän oppaana ja tulkkina oli painumassa mailleen.
Edelliset päivät olivat kuluneet bussiristeilyihin Tsekin tasavallassa, Böömissä ja Määrissä. Olimme nähneet pitsimuseoita, näyttelyjä, ateljeita, käsityöliikkeitä, nypläyskouluja ja muuta alaan liittyvää eri puolilla maata.
En voi väittää, ettenkö olisi aikaisemminkin törmännyt pitsiin. Sitähän on kaikkialla; ikkunaverhoissa, pöytäliinoissa, vuodevaatteissa ja nenäliinoissa, naisten puseroissa, kauluksissa, juhlapuvuissa, rintakoruissa, esiliinoissa, alusvaatteissa, yöpaidoissa... Siis varsin jokapäiväinen asia, josta tiedetään ilmeisen vähän. Ainakaan minä en tiennyt ennen viime kesää pitsien historiasta, levinneisyydestä ja valmistusmenetelmistä tuon taivaallista.
Yllätys olikin sitten sitä suurempi, kun heti ensimmäisenä retkipäivänä oivalsin, että pitsit eivät ole pelkästään käyttötekstiilien koristemateriaalia vaan myös taidetta sellaisenaan - Kunst an sich. Tämä selvisi, kun olimme tutustumassa Prahan taideteollisen museon vasta-avattuun pitsinäyttelyyn Metamorphos of fibre. Erityisen vaikuttavia olivat suuret sekatekniikalla tehdyt tilateokset.
Seuraavina päivinä pitsien maailma avautui yhä enemmän. Vambergiin, Brnohon, Austerlitziin ja Karlsbadiin tehdyilä retkillä selvisi myös pitsien sosiaalihistoriallinen tausta. Böömin kuningatar Maria Teresia (1717-1780) määräsi perustettavaksi erityisiä pitsikouluja valtakunnan köyhimmille alueille, erityisesti vuoristoseuduille, joissa elinolosuhteet olivat tavallistakin karummat.
Erilaisten puukäsitöiden ohella pitsinnypläys loi työtilaisuuksia ja toi välttämättömiä lisäansioita maaseudun vähävaraiselle väestölle.
Pitsi- ja puukäsityöt elävät edelleen rinnakain ja ovat vieläkin keskittyneet vuoristoalueille, Böömissä Orlice-vuoristoon (Adlergebirge) ja Krkonose-vuoristoon (Riesengebirge), Saksassa Erzgebirgelle, ja näyttää siltä. että välillä jo kuolemaisillaan ollut keskieurooppalainen käsityöperinne on heräämässä prinsessa Ruususen unesta. Vanhoja käsityöammatteja arvostetaan jälleen, ja on erityisen rohkaisevaa, että niitä kohtaan tunnetaan kiinnostusta myös nuorten keskuudessa.
Kun vielä viidentenä retkipäivänä olimme aamupäivällä käyneet komeassa Schwarzenbergin linnassa-jossa tietenkin oli pitsinäyttely ja pitsikoulu!- ja sen jälkeen tutustuneet iltapäivällä "Goldene Sonne"-kulttuurikeskuksen pitsikouluun Schneebergissä, lähes viikon mittainen pitsitaiteen peruskurssi oli minun osaltani ohi.
Kurssi oli mielenkiintoinen ja tehokas. Mutta siitä huolimatta, jos minulta nyt kysyttäisiin mitä pitsi on, vastaukseni jäisi kovin puutteelliseksi. Ellei suorastaan olemattomaksi.
On siis katsottava hakuteoksesta. Nykysuomen sanakirja kertoo, että pitsi on "ompelemalla, nypläämällä tai virkkaamalla, harvoin neulomalla tai solmimalla valmistettu koristeellinen kudos" ja ryöpsäyttää sitten lukijan silmille kaksikymmentäyksi erilaisia pitsejä kuvaavaa yhdyssanaa, joista osa ei sano minulle yhtään mitään.
En vieläkään tiedä, mitä on esimerkiksi fileepitsi! Tarvitaan siis jatkokurssi. Tervetuloa koko pitsinnyplääjien ryhmä uudelleen Tsekkiin ja Saksaan. Oppilas odottaa!
Kirjoittaja, Kari Senius, on filosofian tohtori, joka toimii teatterin ja klassisen musiikin tuottajana sekä sanomalehti Kalevan kirjeenvaihtajana Prahassa.